Arrivederci.

Ennen kuin voin hypätä uuteen seikkailuun, niin täytyy varmaan pistää piste vanhalle, vai mitä luulette?

Kun joku kysyy viime talvesta, niin latelen usein suustani samat latteudet sen kummempia ajattelematta: ”Tosi kivaa, koulu vähän kamala, kämppikset suurimmaksi osaksi ihania, hyvää ruokaa ja voi luoja, miten ne myöhästeli.” Hymyilen ehkä konemaisesti ja pyöräytän silmiä. Kun sitten istun yksin kahvilla, tuijottelen ohikulkijoita ja annan ajatusten kelata, muistan paljon hetkiä, joita on helppo ikävöidä. 

Yksinä parhaimmista Milanon muistoista muistan Sabinen ja muut itä-eurooppalaiset vaihtarit, punkkumukit ja pitkät, pitkät keskustelut olohuoneen patjoilla istuen, tanssien samoilla patjoilla ja nauraen vallattomasti ihmisten kanssa, joita en oikeastaan edes tuntenu, mutta joiden kanssa silti oli sillä hetkellä niin kamalan paljon yhteistä. Tehdaskemuja, cappuccinohetkiä ja yhteistä odotusta. Niiden boho-piirien vastapainona ikävöin jatkuvasti myös Herra ja Rouva Pikku-J:tä. En ikinä unohda sitä huoletonta tunnetta, kun istuttiin miljoonat kerrat Dadan auton takapenkillä illallisten jälkeen, liuttiin vauhdin takia puolelta toiselle, kiusattiin vuorotellen toisiamme ja naurettiin ittemme kipeiksi samalla, kun Milanon valot vilahteli ikkunoiden takana. Jollain oli taskussa avaimet, muulla ei ollut niin väliä. Joku muu huolehti kaikesta. ”God, I love you guys”, hoettiin vuorotellen nauraen ja hukuttiin siihen kuplivaan hetkeen. Muistan ajatelleeni, että oon kamalan nuori.

Myös Sienasta on hyviä muistoja, kun asuin tähän astisen elämäni ihanimmassa asunnossa seitsemän muun vaihtarin kanssa, juhlin monta yötä taivasalla espanjalaisia tansseja opetellen (mammat riivas!) ja seikkailin pitkin pieniä katuja uuden turkkilaisen ystävän kanssa ennen auringonnousua. Pelasin elämäni hauskimman ”Have you ever..?” –pelin Piazza del Campolla yhtenä pitkänä iltana, ja toteutin vanhan päiväuneni eräänä maanantai-aamuna hyppäämällä ensimmäiseen asemalta lähtevään junaan täysin extempore. Nauroin usein ääneen ja lauloin ranskalaisia lastenlauluja koulun ruokalassa kahden ihanan tytön kanssa. Silloin tällöin itkin väsymystä, join lohdutuskahvia uudessa kantakahvilassa ja hymyilin kerran kiitollisena, kun sain apua tärkeimmältä ystävältä Suomesta. Tavallaan Siena oli eniten täynnä postikorttihetkiä. Kerran elämässään täytyy jokaisen opetella täyttämään vesipulloa kylän puhtaimmassa lähteessä, ottaa sujuvasti päiväunia keskellä turistien täyttämää aukiota ja valloittaa kahvilan ullakkoparvi teekupposen kanssa päivä toisensa jälkeen. Tutkia sieltä iltapäivän kulkua. En myöskään koskaan unohda Pedroa - maailman hyväsydämisintä portugalilaista -, jonka kanssa kyllästyttiin usein lähikuppilan opiskelijabileisiin, pihistettiin sieltä pullo viiniä ja mentiin tuhoamaan se läheisen kirkon portaille. Keskustelut saatto kestää tuntikausia. Onko edes olemassa parempaa? La dolce vita, toden totta.

Ennen kaikkea ikävöin Italiasta kellottomuutta. Sanoin kerran eräälle ystävälle, että Italiassa on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa se, miten mitään virallista ei tapahdu ennen kuin on otettu parit espressot, harrastettu seksiä vaimon tai rakastajan kanssa ja juteltu mukavia lähikaupan kassalle. Velvollisuuksia ei vaan ole ennen nautintoja. Kaikkialla flirttaillaan huolettomasti, rakastetaan elämää ja otetaan syöminen kuoleman vakavasti. Kuten kuuluukin. Sen Italian haluan muistaa. Huolettoman ja kuplivan. Kiitos kaunis. <3

18 satunnaista syytä ikävöidä Italiaa

Joku fiksu joskus sanoi, että ei me muisteta päiviä, vaan hetkiä. 

Rakkaudella Teille.

Jaki ja Jali on kiusannu mua jo melkein viikon Valentine's Dayn deiteistä, eikä suostu millään ymmärtämään, että tämä päivä on mulle ennen kaikkea ystävänpäivä. Tänään tekisin kaikkeni, jotta olisin siellä treffailemassa teidän kanssa, juomassa kahvia (Ruusu lue kaakaota <3), haaveilemassa tuntikausia aikuisuudesta ja muistelemassa vanhoja, kuuntelemassa nauraen muutamien hulluuksien tarinoita, pohtien tyttöjen kesken aina yhtä hämmentävää miestenlogiikkaa, toteuttamassa yhtäkkisiä päähänpistoja, halaamassa teitä jokaista ja nukahtamassa hihitellen pieneen asuntoon, jossa viisi ihmistä huutelee toisilleen omituisuuksia ainoastaan siitä ilosta, että kerrankin asutaan järisyttävän tiiviisti. Ilman teitä en olis täällä toteuttamassa haaveitani, vaikka se ehkä hassulta ajatukselta tuntuuki. Kun ympärillä on noin ihana tukiverkosto, on maailmassa taivas vaan rajana. :) Kiitos teille - ja onneksi kohta nähään taas.

Kaikki kuvat weheartit.com

Ootte mielessä, kun tänään juhlin myös uusien, tulevien ystävien kanssa. :) 17 yön päästä nähdään taas.

Baci. <3

We want balloons! @ Hollywood

"I'm as tall as you guys!" "Really..."

Kiitti Tuuli. <3

Long time no see

Aika juoksee hullun lailla. Viimesestä päivityksestä on jo pari viikkoa ja mun kotiinlähtöki lähenee uhkaavasti. Oottelen sitä melko ristiriitasin tuntein, sillä -30'C pakkaset ei juuri houkuttele, mutta toisaalta alan oleen aika kypsänä ikuisiin kouluvaikeuksiin täällä. Monia asioita tulee silti ikävä, siitä ei pääse mihinkään. Kunpa voisin kuljettaa Jyväskylään meidän mielettömän koulurakennuksen, ihanan boheemit taiteilijaihmiset sen ympärillä, pienet mukulakiviset kadut, sekä tietenki "Jakin ja Jalin", kuten Neiti Tuiteri alko nimittää Mr. ja Ms. Pikku-J:tä vierailullaan. Meidän kämppisviidakko on kummasti rauhottunut, kun ranskis pari viikkoa sitten muutti pois ja jäätiin asumaan kolmestaan. Itsekuri-teeman nimissä oon myös kieltäytyny arkibileistä ja keskittyny hitaaseen koulupuurtamiseen opintopisteiden toivossa. Jännä nähä, miten käy. Oon koko syksyn turhaan elätelly toivoa, että opintopisteet annettais yhtä hepposin perustein, ku opetetaan - ei muuten anneta. :) Tason kovuus selvis toissa päivänä ja epätoivon hetki oli aika lähellä. Suomalaisella sisulla kuitenka tapellaan, vaikka läpi harmaan kiven, eikö?

Palataanpas kuitenki sinne reppureissulle - tai kassialmareissulle, kuten iskä sitä nimitti. :) Mun matkatavarat oli kokonaiset kaksi pientä pussukkaa ja ilmeisesti sulauduin sujuvasti pummijengiin, haha... Jyväskylän Jenni-ihanuus oli kertonu mulle matkustavansa Brysseliin samalla viikolla ja päätettin treffata pitkästä aikaa siellä. Eikös se oo ihan loogista, että kun Suomessa ei onnistu tavata, niin tavataankin Belgiassa? Totally.... Koska aikaa oli rajoitetusti, keskityttiin siihen kaikkein tärkeimpään nähtävyyteen: legendaariseen Deliriumiin. Olin useammasta lähteestä kuullu, että kyseinen pubi on Brysselin suurin nähtävyys ja ilmeisesti se oli voittanut jonku maailmanlaajuisen palkinnonki olutvalikoimansa johdosta. Jopa minä (suuri olut-nössö!) löysin valikoimasta alas menevän juoman, nimittäin kirsikkaoluen! Suosittelen kaikille tyttötytöille, jotka vielä etsii sisäistä äijäänsä. Taisin muutaman tuopin jälkeen todeta Jennille, että "Tämä on petollista juomaa, ku maistuu ihan mehulle, mutta päässä alkaa hypätä". Hah, ilta oli melkoinen ja taidettiinpa saada muutama tuttukin. Kovasti yritettiin myös päästä katsomaan aamun pikkutunneilla toista must see -nähtävyyttä, pientä pissaavaa poikaa, mutta se jäi ens kertaan. Puoli seitsemältä hyppäsin Frankfurtiin suuntaavaan bussiin ja nukahdin hihitellen kirsikan makuiseen uneen. Jättimäinen kiitos Jenni, olihan ne melko legendaariset "kahvittelut". <3

Frankfurt jäi hyvin pikaiseksi tuttavuudeksi, sillä se oli pelkkä välietappi mun matkalla Müncheniin. Kävin syömässä paikassa nimeltä Urban Lille, joka oli ihana yllätys mäkkäreiden ja quickejen rivistössä. Ruoka oli hyvää ja ilmapiiri rento. Hauskaa oli, miten mun kielipää alkoi olla jo täysin solmussa niiden saksalaisten keskellä ja änkytin tarjoilijalle mitä erikoisempia fraaseja italian, ranskan, saksan ja englannin sekoituksella. :D Miksi ihmeessä sitä on pitäny opiskella kaikkea vähän, muttei mitään kunnolla? Ehkä otan ens vuonna espanjan ihan vaan, ettei menis elämä liian helpoksi.
Frankfurtista oli tarkotus suunnata yöksi Münchenin lentokentälle iskää vastaan, mutta onneks laitoin Nooralle viestiä, että joko neiti on kotiutunut Berliinin reissulta. Olihan se! Pääsin treffamaan myös tätä Jyväskylän ihanuutta ja viettämään yöni huomattavasti lentokentän penkkejä mukavammin :) Suuri suuri kiitos Nooralle! Oli ihana juoruta hetki ja kuulla Saksan vaihtarielämästä. Mukaan tarttui myös Berliini-kuume, joka täytyy kyllä taltuttaa piakkoin...
Aamulla Münchenin lentokentällä mua odotti isipappa ja 38 muuta hiihtäjää. Roudasin pussukkani suomenruotsia pulputtavan bussilastin kyytiin ja hihittelin mielessäni, että nonni, yks kieli lisää sekottamaan tätä roadtrippiä... Porukka oli hirvittävän mukavaa ja vietin pari päivää hiihtosumun keskellä Pohjois-Italian vuorilla. Osaan muuten nyt voidella sukset oikea oppisesti, ainakin noin niinkun teoriassa. ;) Maisemat oli mielettömät ja alppikylät niin vaikuttavia, että takuulla palaan sinne joku päivä laskemaan paremmalla ajalla. Pakkasesta ja nuhasta huolimatta olisin halunnut jäädä kannustamaan hiihtoporukkaa paikan päälle kisoihin asti, mutta perjantai-iltana oli pakko kiiruhtaa Milanoon toivottamaan mun Suomi-tyttö tervetulleeksi. Ja siinähän alpit kyllä sitten jo unohtui, kun päästiin terapioimaan toisiamme kahvikupposen äärelle Tuulin kanssa. :) Hetkessä on hyvä elää.

Semmonen kassialmailu! Reissukuume ei hellitä, mutta aika alkaa valitettavasti loppua kesken. Epäilen, että seuraavaksi pakkaan laukkuni Suomeen kolmen viikon päästä ja alan hitaasti suunnitella tulevaisuuteen jotain vähän lämpimämpää kohdetta. Myös Milanossa on epätavallisen kylmä ja täällä on ollut lumikin maassa yli viikon... Kummasti houkuttelis karata Bahamalle! Nautin kuitenkin suunnattomasti kevätauringosta, valkoisesta kauneudesta ja kuumasta kahvista - asiat vois olla huomattavasti huonomminkin. ;)

Kohta nähään jo! Baci baci miei ragazzi. <3

"I'm in love with the world..."

Huuh, vihdoin kotona Milanossa! Neljä isoa kaupunkia ja muutama pienempi alppikylä tarkastettu. Maiden väliset bussi- ja junayhteydet tuli varsin tutuksi, samoin niiden henkilökunta. Brysselistä oli hieman hankaluuksia päästä edullisesti pois, mutta muualla järjestyi hienosti! Eräs rautatieaseman kassamies kyllä totes mulle, että "ens kerralla varaat junat ajoissa, niin et joudu säätämään ja pääset suoraan halvalla". Mutta mitäs hauskaa ja jännitävää siinä sitten ois?

Pariisin huuma jatkui kolme päivää ja yhä edelleen olisin valmis palaamaan sinne vaikka heti uudestaan. Kävelin sik-sakkia pitkin pikkuruisia katuja kaupungin laidalta toiselle, pysähdyin monta kertaa päivässä kahville maistelemaan croissantteja, sekä Seinen varrelle laskemaan aaltoja. Pohdin, että jos Pariisissa asuis, niin haihtuiskohan sen kaupungin kauneus ennen pitkää? Kaikki muut kaupungit näyttäis sen jälkeen jo aika ankeilta. Entä voisko myös musta tulla pieni pariisitar, joka mystisesti hehkuu älykkyyttä huolettomalla, mutta niin elegantilla tyylillään tukka täydellisesti tuulen tuivertamana? En ymmärrä miten pariisittaret onnistuu aina näyttämään niin hyvältä siinä "nousin suoraan sängystä ja puin jotain sattuman varaisesti päälle, mutta ne nyt vaan sattuu näyttämään täydellisiltä" -lookissaan. Aivan, kuin niiden aamurutiinit olis pelkkä pieni hiusten harominen ja sipaisu punaa mutruhuulille, samalla kun ne vetäisee jotain kaapista. Täydellisellä tavalla. Kun itse yritän samaa, näytän pelkältä sutturalta. Onko se geeneissä vai voisko joku kirjottaa Näin muutut sutturasta ranskalaiseksi jumalattereksi -oppaan?

Jardin du Luxembourg

Pikku-pariisittaria

Peilit on vaan niin suuri kiusaus...

Kulmakahvilan brunssi ja Anna-Leena Härkönen, täydellistä!

Pariisista suuntasin Brysseliin, josta lisää myöhemmin! Nyt täytyy juosta asemalle vastaan muuan ihanaa, suomea pulputtavaa tyttöä. Helppo hymyillä :)

Baci. <3

Minne varpaat mut ikinä kuljettaa...

Terveisiä Pariisista ihanaiset! Hyppäsin eilen junaan parin tunnin varoitusajalla ja nyt oon onnellisesti viettäny jo yhden yön hieman hämärässä, mutta turvallisessa hostellissa, jonka muuan suojelusenkeli mulle googletti. Mitä tekisinkään ilman teitä ystäviä? Olisin takuulla tipahtanu kyydistä jo aikaa sitten. :)

Kun juna starttas Milanosta eilen, katselin maisemia ja mietin, että oikeastaan Pohjois-Italian tammikuu näyttää aika samalta, kun Suomen myöhäinen syksy. Aurinko alko pikkuhiljaa laskea, taivas loisti pastellisena ja kylmästä käpertyneet pellot muistutti erehdyttävästi viime lokakuisia maisemia. Välillä ohi vilahti kuitenkin turkoosi kirkon kupoli, tai pieni värikkäiden talojen rykelmä, ja oli helppo palata Keski-Euroopan haaveisiin. Nukahdin onnellisena päiväunille Joseph Arthurin soidessa korvissa ja tunsin itseni vapaammaksi, kun aikoihin. 

Kun eilen nousin junasta Gare de Lyonilla, en oo lopettanu hymyilyä hetkeksikään. Vastaan tuli tyypillisiä rakastuneita pareja, joita kolme vuotta sitten katottiin Neiti Söpskän kanssa huvittuneen harmissamme. Hymyilin niille ja tunsin sen romantiikan taijan, jonka vain Pariisissa voi tuntea. Muutama minuutti myöhemmin, kysyin apua kulmaravintolasta ja mun "Merci beacoup!" -kiitoksia seuras ihastuneet huudahdukset. Kuka oikein keksi, että ranskalaiset olis tylyjä? Pötypuhetta, sanon minä. Kun ensimmäinen herrasmies ei osannut auttaa, hän haki paikalle toisen, joka edelleen varmisti vielä kolmannelta, ettei vain neuvonut väärää reittiä. Kolmen apurin saattelemana löysin hostellin kulkematta kertaakaan vikaan ja päätin edelleen luottaa mun mantraan: Kun ihmisille hymyilee, ne hymyilee sulle takas.

Nyt istun uuden hostellin aulassa ja oon suuntaamassa päiväksi Louvreen. Vaikka kiertolaiselämä kiehtoo mun "taikavarpaita"(kuten suojelusenkeli niitä nimittää) suunnattomasti, sitouduin Pariisiin niinkin paljon, että varasin sängyn kolmeksi yöksi. Tiistaina aion jatkaa matkaa Brysseliin kahvittelemaan muuan Suomi-tytön kanssa ja Brysselistä olis toiveena hurautella jonnekin Saksan ja Italian välimaastoon tapaamaan isiä. Pidän peukkuja, että ne nappais mut kyytiinsä Münchenistä. Lauantaina oon kuitenki viimeistään takaisin Milanossa toivottamassa Neiti Tuiterin tervetulleeksi meidän kämppisviidakkoon. ;)

Nautinnollista viikonloppua sinne, kuunnelkaa varpaitanne! Bisous <3